Eilen lupasin Facebookissa, että tulisi illalla uutta blogikirjoitusta. Anteeksi, petin lupaukseni. En jaksanut kirjoittaa. Tulin Helsingistä kotiin Lahteen noin keskiyöllä. Menin nukkumaan. Minulla oli palavereita pääkaupungissa. Sitä edellisenä päivänä oli laulutunti Helsingissä. Tästä pääseekiin mukavasti päivän aiheeseen, eli miten jaksan kaikki keikkamatkat. Miten jaksan uudestaan ja uudestaan pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä tien päälle kohti konserttipaikkaa? Tai palavereihin, laulutunneille.

Minua ajaa piru. ”Olen kuin riivattu”, sanoin yhdessäkin lehtihaastattelussa jo vuosia sitten. Minua ajaa tuli, tahdon tuli musiikkiin, se sama, joka sai minut 5-vuotiaana sanomaan, että haluan olla esiintyjä. Olen aina rakastanut ääniä ja laulamista ja esiintymisen tuomaa riemua niin kauan kuin muistan. Ilman tuota tulta olisin jo lopettanut aikoja sitten tai valinnut jonkun toisen alan.

Elämäntyylini on aika simppeli. Lähden keikalle, teen keikan, tulen takaisin ja olen rauhassa. Sitten taas sama rumba uudestaan. Keikat on järjestetty kauan etukäteen, eli kalenteri on selvillä usein jo vuotta ennen. Sen mukaan mennään. Rauhoittuminen on minulle erittäin oleellista, ilman hiljaisia hetkiä aivot eivät jaksa toimia. Ihanaa on katsella ulos ikkunasta aikaisin aamulla teekupposen äärestä, vaikkapa nyt syksyn hämärään, kynttilöiden valossa.

Keikalla on ihanaa olla. Se on palkitsevaa, kun voi tuottaa yleisölle kauneutta ja toivottavasti he saavat siitä jotain. Minä kiitän Teitä, rakas yleisö. Kiitos, että tulitte konserttiini. Todella ihanaa nähdä teitä täällä tänään. En puhu pelkkää sanahelinää, vaan todella tarkoitan sitä. Keikalla soittaessani ja laulaessani annan aina itsestäni isoja paloja, usein kokonaan. Vuodatan itseni siinä konserttilavalla soittaen ja laulaen yleisön syliin ja armoille. Nuottien mukana heruu ajatukseni, tunteeni, kaikki. Apunani on ainoastaan oma tekemiseni ja vuosien ja vuosien harjoittelu juuri tätä tarkoitusta varten. Jaksan esittää Järnefeltin Kehtolaulua tai Bachin sellosarjoja satatuhatta miljoonaa kertaa. Jaksan laulaa Toivo Kuulan Tuijotin tulehen kauan satatuhatta miljoonaa kertaa. Joka kerta on se ensimmäinen kerta. Joka kerta syttyy se sama tuli, josta tuossa aiemmin mainitsin. Joka kerta on uusi ja ihmeellinen. Jousi koskettaa kieltä ja se ääni lähtee tulemaan. Nuotti jota ajattelen, sävel joka soi sisälläni, kaikki se josta kietoutuu se melodioiden kulku. Sanat joita laulaen kerron. Minä annan.

 

 

Share This

Sivustomme käyttää evästeitä.

Ole hyvä ja vahvista alla että hyväksyt sivujen käyttöön liittyvien evästeiden käytön, sekä hyväksyt tietosuojakäytäntömme. Lisätietoja tästä.